memento mori

Oli jo reissuun lähtiessä ajatuksena hommata prätkä jahka pääsen Chileen. Sen verran selvitin etukäteen, että täällä gringon on helpoin hankkia ja vakuuttaa kulkupeli. Mielikuvissani jo viiletin menemään pitkin vuoria, viidakoita ja pampaa vapaana kuin taivaan lintu. Siitä blogin nimikin, vaikka en todellakaan ole kommari kuten Che.

No, laivamatkalla Uruguayhin alkoi mieli muuttua. Lähes joka aterialla laivan ravintolassa sai jakaa pöydän muiden risteilijöiden kanssa. Suurin osa matkustajista oli Argentiinalaisia, joten heidän kanssaan useimmiten söin. Tottakai kaikkia kiinnosti minne olen matkalla. Kun kerroin suunnitelmistani, lähes joka kerta sain palautetta kuinka vaarallinen ja huono ideani on. Ainakin viiteen eri otteeseen sanottiin suoraan, että 100 prosentin varmuudella tulen ryöstetyksi. Siinä saattaa henkikin mennä. Tämä siis yksin ajaessa.

Joku tiesi kertoa, että juuri tästä syystä on somessa ryhmiä, missä suunnitellaan ja sovitaan porukalla ajamista paikasta toiseen. Kuulemma ainoa turvallinen ja järkevä tapa länkkärin liikkua täälläpäin moottoripyörällä, porukassa.

En tullut tänme ajelemaan letkassa, saati perustamaan some-tilejä. Jotain muuta on keksittävä. Huomenna on tapaaminen erilaisia kulkineita välittävän lafkan toimistolla. Toivottavasti jotain löytyy, fiksuna olen huippusesonkina ilman etukäteisvarauksia liikenteessä. Osa seikkailua.

Päiväretki läheisen kukkulan laelle. Ensimmäinen huiputus Andeilla.

Eli keskipäivällä on oikeasti syytä pysyä varjossa. Viimeisimmästä viisastuneena olen tunnollisesti suojautunut auringolta vaatteilla ja voiteella. Ongelmaksi muodostuu se, että hikoilen melko runsaasti näissä yli +30 lämpötiloissa. Näin ollen 100 metrin kävelyn jälkeen hiki virtaa solkenaan vieden aurinkorasvat mennessään. Hankittava sombrero.

Nyt puiston varjoisimmassa kolkassa bussin odotusta pari tuntia. Seikkailu jatkuu, huomenna selviää minne.

Buenos Aires on kiehtova kaupunki, saatan tulla toisenkin kerran käymään.

Tappeli leipäpalasta. Rohkea pikkulintu tuli ja vei sen niiltä nokan edestä.

Ja viimeiseksi suosikkini tänään näkemistäni patsaista, ”konkistadori krapulapaskalla”

Kodittoman pyyntö oli yksi dollari. Välillä se on pienestä kii.

Olen alkanut välttämään ei kiinnostavat keskustelut ihan vaan sanomalla, etten puhu espanjaa. Uruguayssa sillä pääsi eroon lukuisista pummeista, unicefin feissarista ja tutkimusta tekevistä opiskelijoista. Kenelläkään ei ollut kielitaitoa esittää asiaansa englanniksi. Argentiinassa näemmä vähän paremmin.

Muutama päivä sitten puiston penkille viereen istahti kaveri ja sanoi ”anna dollari”. Ei ollut käteistä. ”On sulla kortti, osta jotain ruokaa. Nälkä”. Jostain syystä hellyin, ja lähdin kaverin kanssa nakkikioskille. Otettiin sämpylät ja istuttiin penkille syömään. Gonzalo oli suunnilleen kolmekymppinen kaveri. Kertoi, että koronan myötä matkailu hiljeni niin, että työt loppui. Ei saanut maksettua vuokria, kämppä lähti alta ja sitä myöten lähti kihlattukin. Asuu nykyään kaduilla, käy välillä kodittomien asuntolassa syömässä ja suihkussa. Ei ollut syytä epäillä hänen tarinaansa.

Kyllä meikäläisellä, ja jokaisella tän blogin lukijalla on asiat aika hyvin maailman mittakaavassa.