memento mori

Heräsin hiukan hämmentyneenä bussissa, sisään rynni lauma tullimiehiä. Kohta huudettiin poliisia ja pari matkustajaa vietiin jonnekin. Ulkomaalaiset ei selvästikään ole viranomaisten mielenkiinnon kohteena. Muilta kysyttiin paperit, minua tervehdittiin kohteliaasti.

Pääsin sentään pihalle jaloittelemaan, toinen matkustaja tiesi kertoa että etsivät laitonta tavaraa. Ei pelkästään huumeita, myös elektroniikkaa, kultaa yms. Ollaan keskellä Perua, ei lähelläkään rajaa. Aika tovi ollaan jo jumitettu checkpointilla. Jännä nähdä milloin matka jatkuu.

Onneksi ei ole kiire minnekään.

Bolivia on tältä erää käyty. Ei ollut oikein mitään odotuksia maan suhteen. Ruoka, ihmiset ja värikkyys yllättivät positiivisesti. Olisin viihtynyt pidempäänkin, paljon jäi näkemättä.

Nyt Juliacassa, Perussa. Yhden yön pysähdys vailla mitään käsitystä minne tulin. Maan köyhin alue ja huumesalakuljettajien keskus, jonkun lähteen mukaan jopa 60% asukkaista liittyy jollain tapaa laittomiin bisneksiin.

Kaksi ensimmäistä taksikuskia eivät tienneet missä hotellini sijaitsee, kolmas suostui ottamaan kyytiin sillä ehdolla että navigoidaan mun puhelimen avulla. Aivan keskustassa ollaan. Aloin lueskelemaan mitä täällä olisi nähtävää tai tekemistä. Paras ratkaisu on ilmeisesti pysyä hotellissa..

64 kilometrin tienpätkä, vaatinut tuhansia ihmishenkiä. 2007 valmistui uusi tie, jolloin tämä jäi turisteille pyöräilybaanaksi. Siitä lähtien on kuollut 50 turistia, viimeisin 5 kuukautta sitten. Oli englanninmutka, italianmutka ja ranskanmutka. Nimetty siinä kohtaa kuolleen turistin kansalaisuuden mukaan. Ei ollut suomimutkaa, eikä tullut ainakaan minun toimesta.

Meidän reitin pituus oli 53 kilometriä. Lumihuippujen välistä aloitettiin, päädyttiin kuumaan viidakkoon.

Nousumetrejä noin 2, laskumetrejä 3500. Kaiteita ei juuri näkynyt. Tie oli pahimmillaan alle 3 metriä leveä, pudotusta satoja metrejä jos pikkusen lipsahtaa. Todellakin tunsi elävänsä kun paineli mäkeä alas!

Kovin paljoa ei ehtinyt matkalla kuvaamaan. Puolessa välissä oli tarjolla vaijeriliuku rotkon ylitse, hetken pähkäilyn jälkeen päätin kokeilla. I came in like a wrecking ball!

Köysirata eli kaapelivaunurata. Kerrassaan nerokas tapa järjestää joukkoliikenne vuoristoisessa kaupungissa. Kyseessä ei ole mikään turistipyydys joka vie ainoastaan näköalapaikalle. Linjoja on 11, eri puolille kaupunkia pääsee kulkemaan oikein näppärästi! Vauhti ei päätä huimaa, mutta eipä ole ruuhkiakaan. Monesti taksia nopeampi vaihtoehto.

Maailman korkein pääkaupunki. Onneksi ohut ilma ei enää ahdista.

Harmi että oli kuvaaminen kielletty. Minä kun olen lainkuuliainen, en edes yrittänyt salakuvata.

Kyseessä oli aarremuseo. Ensin katsottiin 150 vuotta vanhoja kuvia Sucresta. Sitten kierrettiin, hopea-, kulta- ja jalokiviosasto. Täällä on paljon rikkauksia maaperässä, jo 1200 vuotta sitten inkat osasivat jalostaa hopeaa ”tuuliuuneissa”. Eli masuuneissa jotka toimivat tuulen avulla. Keksivät sekoittaa booria hopean sekaan, lopputulemana uunien alaosasta valui jopa 95% hopeaa. Uskomatonta!

Kun konkistadorit saapuivat, alettiin rikkauksia roudata emämaa Espanjaan. Ensin aarteet piti saada Atlantin rannikolle, se oli 5 kuukauden matka aaseilla Buenos Airesiin.

Näyttelyssä oli myös kuvia ja alkuperäisiä koruja maan rikkaimmilta porsailta, kaivosten omistajat ja pankkien perustajat eivät tienneet köyhyydestä mitään. Toista se on ollut tavan tallaajalla.

Myös siirtomaa-aikaista arkkitehtuuria käytiin läpi. Hotelli missä majoitun, on reilu 200 vuotta vanha siirtomaaherran talo. Olen kovasti yrittänyt mielikuvissa päästä siihen aikaan, ehkä jossain määrin onnistunutkin.

Jälleen kerran, asiaan perehtynyt opas oli tae miellyttävästä ja avartavasta kokemuksesta!

Tämän olen kuullut nyt reilusti yli kymmenen kertaa. Taksikuskeilta, oppailta, hotellin respalta ja viimeksi tänään tarjoilijan suusta aamiaisella. En perkele ole!

Se on ilmeisesti oletus täällä, jos on länsimainen ja hiukan ylipainoinen. Tai sitten eurooppalaisten osuus turisteista on häviävän pieni jenkkeihin verrattuna, mene ja tiedä.

Kaiken huippu oli pingviinireissu. Jossain kohtaa tuli oppaan kanssa puheeksi, kuinka kaukaa, eli Suomesta olen tullut lentämättä.

”Suomesta? Mutta sinähän olet amerikkalainen”

”En ole, suomalainen”

”Asut siis nykyään Yhdysvalloissa”

”En asu, ikinä ole käynytkään”

”Tässä mun listassa lukee sun kotimaan kohdalla Yhdysvallat”

”No mitä helvettiä, mummeli teidän toimistossa katsoi mun tiedot Suomen passista”

”Ehkä hän luuli Suomen olevan yksi osavaltioista”

En keksinyt mitään sanottavaa.

Kolme kuukautta sitten lähdin Suomesta. Tuntuu, että olisi vierähtänyt enemmänkin aikaa reissussa. Alkaa vanhalla äijällä takki tyhjenemään. Yli 25 000 kilometriä, satoja ja satoja tunteja matkustusta laivoilla, junilla, busseilla ja vuokra-autoilla. Toki myös yksi 4 tunnin lento.

Kalenteri näyttää tältä, vihreä on majoitus ja punainen bussi/juna/laiva. Violetti (vuokra-)auto.

Eilen kun pääsin hotellille, ehdin hädin tuskin ottaa rinkan pois selästä ennenkuin nukahdin sohvalle täysissä pukeissa kengät jalassa. Tänään en ole liikkunut mihinkään, enkä liiku. Huonepalvelu pelastaa väsyneen matkamiehen. Huomenna taas 12 tunnin yöbussi.

Tässä voimien keräämisen ohessa on ollut hyvä suunnitella tulevaa, seuraavien kahden kuukauden reitti on aika pitkälti selvillä. En ollenkaan pidä tämmöisestä, ennemmin elän hetkessä. Nyt kun on huippusesonki, olisi tyhmyyttä olla varaamatta asioita etukäteen. Eikä suunnitteleminen onneksi vie kokonaan seikkailun makua tästä touhusta.

Hiukan tekisi mieli avata suunnitelmia, mutta en kuitenkaan (: Pysykää taajuudella.

Ohueen ilmaan totuttu ja elämä hymyilee taas. Aivan järjettömän upea reissu Chilestä Boliviaan, 500 km kansallispuiston ja maailman isoimman suolatasangon kautta. Korkeutta 3700-5000 metriä koko reissun. Päällystettyä tietä ei tällä reitillä näkynyt. Seikkailua senkin edestä. Rengasrikko, rankkasateen mukanaan huuhtomia teitä, mutaan juuttuminen, toisen porukan auton hajoaminen. Laamapihvi Bolivialaisen viinin kera, kokkeliolutta, kuumia lähteitä, geysirejä. Hyvä kuski ja osaava opas.

Seuraavaksi vuorossa taas vaihteeksi kellonympäri bussimatka. On tämä välillä vähän rankkaa, vaikka nautinkin joka sekunnista. Kaikki on uutta ja ennenkokematonta!

Harvinaisen vittumainen olotila. Päähän sattuu, henkeä ei saa tarpeeksi. Liikkumaan pystyy muutaman kymmenen metriä kerrallaan. Jalka ei nouse, voimaa ei ole. Oksettaa. Akklimatisoituminen ei onnistunut. Liian nopeasti liian korkealle.

Tauti alkoi vaivaamaan kun oltiin puolisen tuntia parkissa 5000 metrissä. Paras lääke on laskeutua alle 2500 metrin korkeuteen, mikä matkasuunnitelmista johtuen tapahtuu helmikuussa. Siihen saakka on tarkoitus olla Boliviassa, täällä on mestat korkealla tai vielä korkeammalla. Ensi yö 4000 metrissä, huomenna enää 3700. Matkustajatoveri pelotteli ettei tule olemaan helppo nukkua. Aamulla tietää jos herää.

Tänään oli yhtä tuskaa puolet päivästä, onneksi illalla löytyi kioski mistä saa pillereitä helpottamaan oloa. Kuskin kokalehtiä mussutettiin porukalla pussitolkulla. Toivottavasti huomenna herään paremmissa voimissa.

Luottorauta, tällä reitillä ei muun merkkisiä autoja näkynytkään. Mukava paikallinen kuski, ja mun lisäksi 5 muuta matkustajaa ympäri maailman. Vuorotellen joutuu olemaan sikaosastolla, pääsin pois kesken vuoroni kun oksensin. Vielä pitäis kaksi päivää jaksaa. Elämäni upein, ja ehkä myös hirvein automatka.