Kodittoman pyyntö oli yksi dollari. Välillä se on pienestä kii.
Olen alkanut välttämään ei kiinnostavat keskustelut ihan vaan sanomalla, etten puhu espanjaa. Uruguayssa sillä pääsi eroon lukuisista pummeista, unicefin feissarista ja tutkimusta tekevistä opiskelijoista. Kenelläkään ei ollut kielitaitoa esittää asiaansa englanniksi. Argentiinassa näemmä vähän paremmin.
Muutama päivä sitten puiston penkille viereen istahti kaveri ja sanoi ”anna dollari”. Ei ollut käteistä. ”On sulla kortti, osta jotain ruokaa. Nälkä”. Jostain syystä hellyin, ja lähdin kaverin kanssa nakkikioskille. Otettiin sämpylät ja istuttiin penkille syömään. Gonzalo oli suunnilleen kolmekymppinen kaveri. Kertoi, että koronan myötä matkailu hiljeni niin, että työt loppui. Ei saanut maksettua vuokria, kämppä lähti alta ja sitä myöten lähti kihlattukin. Asuu nykyään kaduilla, käy välillä kodittomien asuntolassa syömässä ja suihkussa. Ei ollut syytä epäillä hänen tarinaansa.
Kyllä meikäläisellä, ja jokaisella tän blogin lukijalla on asiat aika hyvin maailman mittakaavassa.
memento mori 